Sytostaatteja, kantasoluja ja sädehoitoa

Olen Veikka, 15-vuotias poika Riistavedeltä. Käyn Riistaveden yläastetta ja aloitan yhdeksännen luokan syksyllä. Tällä hetkellä olen kesätöissä kylän nuorisotilalla siivoamassa paikkaa ja laittamassa tiluksia kuntoon syksyä varten. Olen todella huumorintajuinen, avoin ja omaan positiivisen elämänasenteen. Aina näin ei kuitenkaan ole ollut, sillä kaikki muuttui äkillisesti vuonna 2014.

taide.jpgMennäänpä suoraan asiaan. Vietin tuolloin paljon aikaa kylän nuorisotalolla kavereiden kanssa ja elin normaalia 11-vuotiaan pojan elämää kepposineen ja temppuineen. Pikkuhiljaa kuitenkin huomasin, ettei kaikki ollut kohdallaan. Kotona ja koulun terveystarkastuksissa huomattiin, että pituuskasvuni oli pysähtynyt täysin. Tunsin myös olevani janoinen lähes koko ajan ja vaistomaisesti join vettä normaalia enemmän, joten luonnollisesti myös vessassa käynnit lisääntyivät. Tämän pohjalta oireita alettiin tutkimaan ja siitä alkoikin melkoinen seikkailu, joka toivottavasti on saamassa päätöksen.

Kun tutkimukset aloitettiin 2014, minusta otettiin useita verikokeita, magneettikuvia ja tehtiin lukuisia testejä ja kokeita. Pitkän tutkimusjakson jälkeen magneettikuvista paljastui, että aivolisäkkeessäni on turpoumaa. Turpoumasta leikattiin koepala, sitä tutkittiin ja diagnoosiksi tuli hypofysiitti eli eräänlainen tulehdustila aivolisäkkeessä. Siihen annettiin lääkitys. Muutaman kuukauden päästä menin kontrollikäynnille, turpouma oli kasvanut. Epätietoisuus jatkui ja aivolisäkkeestä otettua koepalaa alettiin tutkimaan lisää. Puolen vuoden tutkimisten jälkeen sain tiedon, että koepalasta oli löytynyt syöpäsoluja. Minulla siis diagnosoitiin germinooma, eli kasvain aivolisäkkeessä.

Kun syöpä diagnosoitiin en halunnut hyväksyä asiaa ja olin todella vihainen. Ajattelin että eihän minulle näin voi käydä. Aina kun sairaalareissu lähestyi ja tuli päivä, jolloin sinne piti lähteä, alkoi hirveä riitely, tiuskiminen ja huuto.

Hoidot kestivät noin 3 kuukautta. Syöpää hoidettiin sytostaateilla ja sädehoidolla. Sytostaattihoidon aikana ruokahalu oli tiessään, aina kun jotain söi, hetken päästä kaikki tuli ulos. Nukkuminen osastolla oli vähäistä, eikä se ainakaan edistänyt paranemistani tai kohentanut mielialaani, tiuskin hoitajille ja purin väsymykseni ja vihani heihin. Kävin koulua sairaalasta käsin sen minkä pystyin. Hoidot saatiin kuitenkin päätökseen ja pääsin takaisin koulun penkille ja normaaliin elämään. Lääkäri kertoi, että uusimisriski on erittäin pieni ja se antoi toivoa ja uskoin että sairaus on selätetty. Näin ei kuitenkaan ollut.

Syövän todettiin uusineen kontrollikuvissa ja sairastin sen toistamiseen 2018-2019. Tällä kertaa hoidot kestivät kahdeksan kuukautta. Syöpää hoidettiin jälleen sytostaateilla ja sädehoidolla, sekä kahdella kantasoluhoidolla. Kantasoluhoito aloitettiin tekemällä kantasolukeräys, jonka jälkeen kerätyt kantasolut säilöttiin odottamaan hoitoa. Keräyksen jälkeen minulle annettiin erittäin voimakkaita sytostaatteja, jotta kaikki jäljellä olevat kantasoluni tuhoutuisivat. Tämän jälkeen vereen palautettiin kerätyt solut, jotka siirtyivät sitten luuytimeen. Vaikka kantasoluhoidossa käytetyt sytostaatit olivat huomattavasti vahvempia, ne eivät jostain syystä aiheuttaneet samanlaista pahoinvointia kuin aiemmin.

Jälkimmäinen sairastumiskerta oli minulle kuitenkin paljon helpompi, vaikka hoidot olivat paljon pidemmät ja raskaammat. Suurin asia mikä siihen vaikutti, oli oma asenteeni, yritin nähdä asioista aina positiiviset puolet ja osasin hyväksyä asian; tilanne on nyt tämä ja se pitää hoitaa pois alta. Uusi asenne teki sairaalassa olosta mieluisampaa, en enää tiuskinut hoitajille, vaan opettelin jokaisen nimet, puhuttelin heitä ystävällisesti, heitin heidän kanssaan läppää ja lopulta meistä tuli ihan bestiksiä, samoin kuin lastenpsykologista. Tutustuin osastolla myös kohtalotoveriini, 4-vuotiaaseen poikaan ja hänen perheeseensä, joihin pidän edelleen yhteyttä. 

Uskon siis, että ennen kaikkea asenteella ja huumorilla voi vaikuttaa omaan toipumiseen, nopeuttaa sitä ja tehdä epämiellyttävästä ajasta edes vähän siedettävämpää.

Hoitojen aikana en pystynyt käymään koulussa infektioriskin vuoksi, joten kävin koulua sairaalassa ja opettaja kävi myös kotona opettamassa. Sairaalassa opiskelumotivaatio oli hukassa, en nähnyt ystäviäni juuri ollenkaan, joten käytin aikani mieluummin lautapelien pelaamiseen kuin opintojeni edistämiseen. Koinkin melkoista painetta opinnoista sairastamisen aikana, pelkäsin sitä jäänkö muista jälkeen. Onneksi kaverit pitivät yhteyttä, pysyivät rinnallani ja tukivat hoitojen aikana ja sen jälkeenkin. Molemmilla kerroilla, kun sain syöpädinagnoosin, sairaalasta kävi myös sairaanhoitaja kertomassa siitä luokalleni. Tämä auttoi ymmärtämään tilannetta puolin ja toisin ja uskon, että se teki myöhemmin kouluun paluustani helpomman.

Kaiken kokemani myötä opin arvostamaan pieniäkin asioita elämässä kuten kaupassa tai koulussa käyntiä, pidin niitä ennen itsestäänselvyyksinä. Vasta sitten oikeasti tajuaa asioiden merkityksen ja osaa arvostaa niitä, kun ne kerran kunnolla menettää. Tsemppinä annan muille kohtalotovereille ja vaikeuksia kokeneille sen, vaikka elämässä tulee vastoinkäymisiä niin pieniä kuin isojakin, kannattaa aina ajatella positiivisesti. Se on uskomattoman suuri voimavara silloin kun sitä todella tarvitsee. Vakavana huumorimiehenä elämäni mietelauseena toimiikin: mitä siinä on hauskaa, jos siinä ei ole mitään hauskaa?

 -Veikka-

Kommentoi

Captcha-koodi

 Kyllä

Po1ntin tietosuojakäytäntö